Viittomakieliset teatterin tekijät kokevat, että nyt on heidän aikansa saada tilaa valtaväestönkin näyttämöillä. Yhteistyön tekeminen viittomakielisten kanssa on kuitenkin valtaväestölle vielä uutta ja ihmeellistä. Tietämättömyydestä aiheutuu myös tiedostamatonta syrjintää.

– Ei aina ymmärretä, miten viittomakielisen kanssa kommunikoidaan tai miten hänet kohdataan tasavertaisena, viittoo Ursa Minorin taiteellinen johtaja, teatteriohjaaja Noora Karjalainen.
– Jos puuttuu halu kohdata, olla vuoropuhelussa ja oppia toiselta, yhteistyö ei toteudu.

Noora Karjalainen antaa esimerkkejä syrjintätilanteista. Kuuleva teatteriohjaaja ei tiedä, mitä tekisi viittomakielisen näyttelijän kanssa ja alkaa miettiä hänen rooliaan vasta, kun esitys on jo rakentunut. Sitten näyttelijä keksitään asettaa lavalle johonkin kohtaan viittomaan kuulevien näyttelijöiden repliikkejä. Näin hänestä tuleekin esityksen tulkki. Ohjaaja voi myös ajatella virheellisesti, että kuuro ei pysty laulamaan, koska ei voi käyttää ääntään.

Yhteistyötä – mutta millaista?

Kulttuuria kaikille -palvelun toiminnanjohtaja Rita Paqvalen puhui tammikuussa 2019 seminaarissa, joka kysyi, onko suomalainen taidekenttä monimuotoinen ja tasa-arvoinen. Hän toi esille seikkoja, joita taidekentän yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää. Yksi näistä edellytyksistä on yhteistyö vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden ja enemmistöön kuuluvien välillä.

Työllistyminen teatteriproduktioihin on kuitenkin hankalaa. Näyttelijä Silva Belghiti on pohtinut Teatterikorkeakoulun opinnäytetyössään viittomakielisen näyttelijän yhdenvertaisuutta. Belghiti kertoo, että häntä ”ei kutsuta koe-esiintymisiin, koska tekijät ovat varmoja, että viittomakieli ei kuulu lavalle, eikä sillä voi laulaa”.

Belghiti rakastaa laulamista. Hän on perustanut kahden kaverinsa kanssa Visual Voice -bändin, jonka musiikissa käytetään sekä ääntä että viittomakieltä. Belghiti toivoo, että joku uskaltaisi käyttää viittomakieltä myös musikaaliesityksissä.
Noora Karjalainen peräänkuuluttaa teatterialan tekijöiltä uudenlaista ajattelua, jotta taidekentästä saadaan monimuotoisempi ja yhdenvertaisempi. Vanhentuneista traditioista pitäisi pystyä päästämään irti, sillä ne estävät kysymästä, mitä uutta viittomakielinen ammattilainen voisi tuoda tuotantoon.

– Jotta viittomakieli ei ole tuotannossa mukana vain koristeena, se pitäisi huomioida jo produktion alusta saakka, huomauttaa Karjalainen.

Esimerkkinä hyvästä yhteistyöstä Karjalainen mainitsee Näktergalen-näytelmän, jonka toteuttivat yhteistyössä Ursa Minor, Svenska Teatern ja Finlandssvenska teckenspråkiga rf. Esitys toteutettiin uudella tavalla yhdistämällä viittomakieli, puhe ja laulu. Viittomakieli oli vahvasti osa esitystä, eikä tulkkausta tarvittu.

Tarvitaan viittomakielisiä esikuvia

Rita Paqvalen toi seminaariesityksessään esille myös sen, että yhdenvertaisen taiteilijapolun toteutuminen lähtee jo lapsuudesta. Siitä, onko omankielisiä esikuvia tai harrastusmahdollisuuksia.

Noora Karjalainen vastasi omassa seminaarin puheenvuorossaan, että viittomakieliset lapset suorastaan janoavat satuja ja kulttuuria omalla äidinkielellään. Niiden kautta lapset muodostavat kuvaa maailmasta ja omasta paikastaan siinä.

– Taide- ja kulttuurikenttä ei kuitenkaan pysty vastaamaan tähän, Karjalainen harmittelee.
– Taiteen perusopetusta ei ole tarjolla viittomakielellä, eikä yleinen taide- ja kulttuuritarjonta ole riittävän saavutettavaa muun muassa heikkolaatuisten tulkkausjärjestelyjen vuoksi. Näistä syistä viittomakielisten on vaikea päästä kokemaan taidetta ja saada siitä virikkeitä omalle taiteilijapolulle.

Viittomakielisiä esikuvia ja tienraivaajia kulttuurin alalta löytyy. Esimerkiksi räppäri Signmark on viestittänyt omalla menestyksellään, että unelmiaan pystyy halutessaan toteuttamaan. Teatterialalla puolestaan Silva Belghiti sai rikottua kuvainnollisen lasikaton, kun hänet hyväksyttiin Suomen Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ensimmäisenä kuurona näyttelijänä.

Belghiti sai Kynnys ry:n Vimma-kulttuuripalkinnon joulukuussa 2018. Palkinnon perusteluissa kiiteltiin, että hän on esimerkillään saanut avattua ovia valtavirtaan ja koulutukseen muillekin viittomakielisille näyttelijöille ja teatterin tekijöille.
Edelläkävijän osa ei ole helppo. Belghiti kertoo näyttelijäntaiteen koulutusohjelman opinnäytetyössään, kuinka olisi kaivannut enemmän tukea koululta. Hän joutui selittämään jokaisen kurssin opettajalle, miten opetuksessa voidaan tehdä mukautuksia viittomakieliselle opiskelijalle.

– Ensinnäkin, olisi pitänyt kysyä minun tarpeitani ennen ensimmäistä koulupäivää, tehdä niistä raportti ja lähettää jonkinlainen tietopaketti kaikille valinnaisten kurssieni opettajille, kirjoittaa Belghiti.

Myös teatteriohjaaja Noora Karjalaisen mukaan viittomakielinen ei pääse toimimaan vain taiteilijan roolissa, vaan joutuu pakostakin olemaan sen lisäksi myös valistaja, järjestäjä ja puolestapuhuja.

– Haluan teatterin keinoin tuoda näkyväksi sen, miten me koemme tämän maailman. Viittomakielisinä joudumme taistelemaan, että pääsemme tekemään taidetta, viittoo Karjalainen.
– Taiteen kenttä ei ole vielä yhdenvertainen.

Vaikuttamaan sisältä päin

Suomalaista taidekenttää käsitelleessä seminaarissa todettiin, että taide- ja kulttuurikenttä ei tällä hetkellä heijasta ympäröivän yhteiskunnan monimuotoisuutta. Toiminnanjohtaja Rita Paqvalenin mukaan yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttäisi myös taidelaitoksilta, kuten teattereilta, tietoista rekrytointipolitiikkaa. Niiden tulisi palkata myös maahanmuuttajataustaisia tai muihin vähemmistöihin kuuluvia taiteilijoita.

Paqvalenin mukaan vammaisille taiteilijoille ja alan asiantuntijoille olisi myös varattava edustus julkisen taide- ja kulttuurihallinnon päätöksenteon prosesseissa, toimikunnissa ja työryhmissä. Jotta pystytään aidosti muuttamaan taidekenttää, on siihen päästävä vaikuttamaan sen sisältä päin.

Osallisuus kulttuurikentällä riippuu myös vammaispalvelun toimivuudesta, mikä tarkoittaa esimerkiksi tulkkien ja avustajien saatavuutta. Belghitin opinnot Teatterikorkeakoulussa olivat mahdollisia toimivan opiskelutulkkauksen ansiosta.

Paqvalen muistutti puheensa lopuksi:
– Paljon on kiinni asenteista.

Teksti ja kuvat Annika Posti

Juttu on julkaistu Kuurojen lehden numerossa 1/2019.