Taiteilijapolussa on kolme vaihetta; lapsuus ja taiteen harrastaminen, taiteilijaksi kouluttautuminen ja taiteilija ammattina.

Taiteilijapolku alkaa varhaisesta lapsuudesta. Kuuntelemme satuja, leikimme, käymme muskarissa ja taidenäyttelyissä, osallistumme erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Suomessa viittomakielinen lastenkulttuuri on heikoissa kantimissa, sillä se perustuu hankerahoituksiin. Jatkuvaa rahoitusta ei ole, joten viittomakielisen lastenkulttuurin asemaa ei nykytilanteessa voida pitkäjänteisesti turvata, vaalia tai kehittää. Toisena haasteena on se, että viittomakielinen lastenkulttuuri keskittyy pääkaupunkiseudulle. Viittomakielisiä lapsia asuu ympäri Suomen, eli viittomakielisen lastenkulttuurin yhdenvertainen saavutettavuus ei toteudu. Viittomakielisten kohdalla omakielistä taiteen perusopetusta ei ole, joten omakielinen kulttuuri- ja taidekasvatus ei ole vahvalla pohjalla.

Taiteilijaksi kouluttautuminen

Jos viittomakielinen varttuessaan päätyy hakemaan taideopintoihin, on kouluun pääseminen vaikeaa. Lasikatto on korkealla ja se on paksu. Eri lähtökohdista tulevat viittomakieliset hakijat joutuvat kilpailemaan valtaväestön hakijoiden kanssa samoista koulupaikoista. Valintakoeraadissa ei ole viittomakieltä taitavia tai kuurojen kulttuuria tuntevia henkilöitä, jotka pystyisivät arvioimaan viittomakielistä tuotosta suoraan, vaan he saavat tiedon toisen käden tulkinnan (viittomakielen tulkkien) kautta. Mikäli opiskelija pääsee opiskelemaan, oppilaitosten ongelmaksi on koettu puutteellinen vastaanotto: viittomakielinen opiskelija ei saa sitä tukea ja opetusta, joka palvelisi parhaiten hänen oppimistaan.

Taiteilija ammattina

Taiteen kentällä ennakkoluulot istuvat yllättävän tiukassa ja tiedon puute on syvää. Joissain tapauksissa myös kiinnostuksen, kohtaamisen ja dialogin puute nousee ongelmaksi, sillä ilman niitä yhteistyötä ei synny. Työpaikalla tapahtuvaa syrjintää saatetaan oikeuttaa taiteen varjolla, eikä sitä aina tunnisteta. Viittomakielinen taiteilija joutuu kentällä usein ja toistuvasti todistelemaan omaa ammattitaitoaan, opettamaan, järjestelemään ja äärimmäisissä tapauksissa myös taistelemaan saadakseen kohtuulliset mukautukset läpi ja työskentelyrauhan. Voidaan kysyä miten tällainen työskentely ja ilmapiiri vaikuttavat taiteilijaidentiteettiin ja taiteilijan hyvinvointiin.

Mitä kohti kenttää tulisi viedä, jotta yhdenvertaisuus toteutuisi?

Tarvitaan suuri arvoremontti: hihat pitää kääriä ja ruveta töihin kuulevan taidekentän kanssa. Viittomakielinen taiteilija tulee nähdä yhdenvertaisena ja ainutlaatuisena taiteen ammattilaisena, asiantuntijana ja joukkuetoverina. Sen sijaan että integroidaan viittomakielinen taiteilija työryhmään, tehdään työryhmästä inklusiivinen. Inkluusion edistämiseksi tarvitsemme uusia työtapoja ja yhteistyömuotoja: rinnakkaisohjausta ja -opettajuutta, tasavertaista taiteilijuutta ja moninaisia työryhmiä. Se edellyttää, että taidekenttä pohtii ja muuttaa omia toimintatapojaan.

Viittomakielinen taiteilija tulee nähdä yhdenvertaisena ja ainutlaatuisena taiteen ammattilaisena, asiantuntijana ja joukkuetoverina.

Tarvitaan myös isoja koulutuspoliittisia muutoksia. Kouluunpääsyn vaikeuden takia meillä ei ole riittävästi viittomakielisiä taiteen alan ammattilaisia, opettajia ja työryhmiä. Niitä tarvitaan, koska viittomakieliselle kulttuurille ja taiteelle on tarvetta. On tehtävä tutkimus- ja selvitystyötä siitä, mikä on viittomakielisen taiteen nykytila, mitä on viittomakielinen lastenkulttuuri ja millainen on viittomakielisten osallisuus taide- ja kulttuuripalveluihin. Tarvitaan pysyviä rakenteita ja rahoitusta, jotta voidaan kehittää uusia toimintatapoja kulttuurin moninaisuuden edistämiseksi.

Jos blogissa mainitut asiat saadaan muutettua, viittomakielisillekin saadaan toimiva taiteilijapolku.