Lauran tarina
Istun Emman sängyn reunalla ja katson hänen suuria, kysyviä silmiään. Puristan hänen pientä kättään ja yritän hymyillä.
Emman isosisko on kuuleva. Hänen kanssaan voimme jutella pitkäänkin. Joskus hän selittää innostuneena lempiohjelmastaan, joskus pohdimme hänen mieltään painavia kysymyksiä. Emma joutuu seuraamaan tätä vain sivusta. Se on epäreilua ja tiedän sen. Sydämeni murtuu, jos ajattelen sitä liikaa.
Viittomat, joita osaan, ovat kömpelöitä ja vajaita. YouTube-videoiden avulla oppiminen ei riitä – ei perheelle, eikä varsinkaan Emmalle. On selvää, että tarvitsisimme ihan oikeaa viittomakielen opetusta, mutta sitä on ollut vaikea saada. Kun hakemuksemme viittomakielen perheopetuksen saamiseksi vihdoin hyväksyttiin viime vuonna, sitä myönnettiin vain kymmenen tuntia! Sehän on mitätön määrä! Kyseessähän ei ole vain uusi kieli, vaan uusi kommunikointitapa! Opettajaakaan eivät vielä ole löytäneet meille.
Viiton taas varovasti: ”Hyvää yötä.” Hän vastaa hymyillen, mutta minua painaa raskas ajatus: tämä ei riitä. Tämä ei ole tarpeeksi!
– Laura 42-v.