15.03.2019 | Kuurojen lehti

Oikeus omakieliseen elämään

Yhteiskunnan muuttunut väestörakenne ja kuntien kovat kriteerit ovat syitä, miksi yhä useampi viittomakielinen vanhus jää vaille omakielistä hoitoa.

Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat siirtyneet eläkkeelle, eivätkä heidän lapsensa enää synnytä yhtä paljon lapsia kuin entisaikaan. Tämä tarkoittaa käytännössä, että hoivaa tarvitsevia vanhuksia on paljon enemmän kuin hoidon kustantavia veronmaksajia.

Lisäksi elinikäodotteiden pidentyessä eteen tulevat väistämättä vaikeat taloudelliset ajat yhteiskunnassa, joissa kärsivät etenkin viittomakieliset vanhukset. Kunnan tarjoamia hoitopaikkoja ei riitä kaikille. Tällöin tarjotaan kotipalveluja. Viittomakielistä kotipalvelua saa muun muassa Kuurojen Palvelusäätiön kotiin annettavista palveluista, joka arkikielessä tunnetaan Kotiväylänä.

– Kunnan on ostettava maksusitoumuksella palvelumme. Se tulee heille kalliiksi verrattuna siihen, että kunta käyttää omia palvelujaan, jotka eivät ole viittomakielisiä, kertoo viittomakielisten muistiasiantuntija Maria Kursi Kuurojen Palvelusäätiöstä.

Kotiväylän palvelut ovat viittomakielisille laadullisesti parempia, koska työntekijät ovat viittomakielentaitoisia, ja he tuntevat asiakkaidensa erityistarpeet. Se myös maksaa enemmän.

– Yhden kuuron tarvitsemat erityispalvelut tulevat kunnalle kalliiksi. Kunnan työntekijät yleensä ymmärtävät, että kuuro tarvitsee omakielistä ympäristöä, mutta johtotaso ja päättäjät eivät aina ymmärrä tätä, vertaa Kursi.

Kaupungin kovat kriteerit

Kursi on työssään erikoistunut muistisairaisiin vanhuksiin. Hän tietää, miten ilman omakielistä sosiaalista ympäristöä kognitiiviset taidot ja tätä myöten elämänlaatu romahtavat nopeasti.

– Se, saako vanhus paikan esimerkiksi Hyvinkäältä kuurojen palvelukeskuksesta Åvikista, riippuu valitettavasti pitkälti hänen omaisistaan ja lapsistaan, jotka joutuvat tappelemaan kuntia vastaan, toteaa Kursi.

Pia-Dora Liljegren on yksi näistä päättäväisistä lapsista, jotka ovat taistelleet vanhempansa oikeuksien puolesta. Hänen äitinsä Kersti Kallio, 93, on kuuro, 90-prosenttisesti näkövammainen, liikuntarajoitteinen ja sairastaa Alzheimeria.

– Halusin hänet Åvikiin, jossa hänellä olisi mahdollisuus saada omalla äidinkielellään apua ja hoitoa. Hän voisi tavata ystäviä ja ihmisiä, saada liikuntaa ja puuhaa arkeen.

Tämä ei ollut helppoa, sillä Helsingin kaupunki ei ollut myötämielinen asiassa. Kriteerit laitoshoitoon pääsyyn ovat kovat. Helsingin sosiaali- ja terveystoimen SAS-palvelun arviointipäällikkö Riina Lilja kertoo, että ensisijaisesti turvataan ikäihmisille kotona asuminen toimittamalla palvelut, kuntoutus ja hoito kotiin niin pitkään kuin mahdollista.

– Kun se ei enää ole mahdollista, niin SAS-toiminnalla (selvitys, arviointi, sijoitus) pyritään tasa-arvoisesti turvaamaan oikea sijoituspaikka ympärivuorokautisen hoidon piirissä.

Viittomakieliset väliinputoajat

Hoitopaikan tarvetta arvioitaessa edellytetään, että kotona asumisen tukitoimet ovat olleet kaikin puolin käytössä, mutta osoittautuneet riittämättömiksi.

– Kotona asumiseen ja palvelutarpeeseen on liityttävä sellainen haaste, johon ei avohoidon keinoilla pystytä vastaamaan, kertoo Lilja.

Maria Kursi vahvistaa tämän, mutta lisää, että käytännössä silloin, kun kaikki tarvittava on tehty, tilanne on jo todella paha.

– Neljä kertaa päivässä kotiapua on raja, jolloin aletaan miettiä laitoshoitoa. Kotiapu voi tarkoittaa kaikkea siivouksesta lääkehoitoon, eli kaikkea mitä tarvitaan kotona asumisesta selviytymiseen. Nyt raja on nostettu viiteen kertaan päivässä. Vanhuksen toimintakyky on erittäin heikentynyt, jos hän tarvitsee apua niin monta kertaa päivässä, sanoo Kursi.

Ennen vanhaan Åvikiin saattoi lähteä jo, jos yksinäisyys alkoi vaivata. Nyt tähän ei voi enää itse vaikuttaa.

– Jos vanhus on kriteereihin nähden liian hyväkuntoinen, hän ei saa kunnalta myönteistä päätöstä muuttaa Åvikiin.

Kuurolle huutamista

Aluksi Liljegrenin äidin luona kävi Helsingin kaupungin kodinhoito ilman omakielistä työntekijää. Lopulta käyntikertojen määrä nousi kahteen kertaan päivässä. Ongelmia tuli kaupungin kodinhoidon kielitaidottomien ihmisten kanssa.

– Oli hoitajia, jotka huusivat äidille. Vaadin omakielistä palvelua, mutta sain vastaukseksi olkapäiden kohauttelua, kertaa Liljegren.

– Yritin soitella hoitajien perään, mutta heitä ei tahtonut saada kiinni. Ihmisten vaihtuvuus oli suurta, eikä mitään kerrottu, jos ei itse kysynyt. Palvelun laatu oli ala-arvoista.

Vasta kun Liljegren haki paikkaa Åvikista kahta vuotta myöhemmin ja sai hylätyn päätöksen, hän sai vinkin viittomakielisestä kodinhoitopalvelusta Aspasta, joka aloitti käynnit arkipäivisin.

Liljegrenin äiti istui päivisin kotona 26 neliön asunnossa ja kävi kerran viikossa viittomakielisten ikääntyneiden päivätoiminnassa, joka oli kesäisin kiinni. Rollaattorin takia hän ei voinut käydä missään yksin, eikä nähnyt metriä kauemmas. Lopulta puhkesi myös Alzheimer. Elämä rajoittui television katseluun ja lukulaitteeseen.

– Yritin hakea henkilökohtaista avustajaa, ja haimme palvelukotipaikkaa muutamaan otteeseen. Saimme aina kielteisen päätöksen. Palvelukotiin ei ollut mahdollista päästä, jos kodinhoito ei käynyt vähintään 2–3 kertaa päivässä, kertoo Liljegren.

– On surullista, ettei Helsingin kaupungilla ole kuurolle vanhukselle edes palvelutaloa, jossa olisi viittomakielinen osasto.

Sinnikäs taistelu palkittiin

Kun Liljegrenin äiti alkoi kaatuilla, hän sai turvapuhelimen, josta ei ollut apua kuurolle.

– Kun äiti painoi hälytysnappia, laitteen toisesta päästä huudettiin kuurolle. Lopulta he soittivat minulle, ja minä juoksin äidin luokse. Koska äiti ei ole pieni ihminen, soitin nostoapua, jota saimme odotella pahimmillaan kaksi tuntia, muistelee Liljegren.

Turhauttavan taistelun ja usean hylkäyspäätöksen jälkeen Liljegren sai viime kesäkuussa tiedon, että hänen äitinsä pääsisi Åvikiin.

– Silloin tuli itku. Oli valtava helpotus, että äiti pääsi omakielisten ihmisten pariin, jotka ovat paikalla ja auttavat.

Liljegrenin äiti oli iloinen, kun kuuli pääsystä Åvikiin. Ensimmäisenä mielessä olivat korttirinki ystävien kanssa, sauna ja uiminen. Åvikissa on päässyt liikkumaan, ostoksille ja retkille – ja mikä tärkeintä – sieltä on saanut hyvää hoitoa.

– Parasta on, että ihmiset ymmärtävät häntä, ja äiti saa vastauksia niin, että hän itse ymmärtää.

Teksti Anne Sjöroos
Kuva Kersti Kallion kotialbumi

Juttu on julkaistu Kuurojen lehdessä 3/2018.