Valtterin tarina
Kuulevien joukossa oleminen on vähän kuin katsoisi elokuvaa ilman ääntä ja tekstityksiä. Silloin näkee, mitä tapahtuu, mutta ei oikeasti pysy kärryillä. Joskus joudun vain hymyilemään ja nyökkäilemään, vaikka en oikeasti tajua, mistä on kyse.
Pitkän päivän jälkeen olen aivan poikki, koska mun pitää koko ajan olla niin valppaana. Kuulevien maailmaan sopeutuminen vaatii sitä. Mietin jokaisen katseen ja ilmeen, ja yritän tulkita niitä. Se on tosi uuvuttavaa.
Mutta pahinta on yksinäisyys. Ei niinkään se, ettei mua haluta mukaan, vaan se, ettei kukaan ymmärrä, miten mä näen maailman. Se, että mulle puhutaan ei ole sama asia kuin oikea kommunikointi. Siihen mä tarvitsen viittomakieltä.
Siksi mahdollisuudet tavata toisia viittomakielisiä kuuroja on mulle niin älyttömän tärkeitä. Ne ei ole vain tapaamisia, vaan silloin pääsen osaksi jotain suurempaa. Silloin muistan, että me viittomakieliset ollaan yhteisö. Ja siinä yhteisössä mä pääsen olemaan täysin oma itseni.
– Valtteri, 15-v