Joonaksen tarina
Viime kesänä olin viittomakielisellä urheiluleirillä. Sain kokeilla tosi monia lajeja, kuten jalkapalloa, korista, yleisurheilua, jopa painia! Siellä kaikki käytiin läpi viittomakielellä, ja sain olla mukana täysillä – osana porukkaa. Huomasin, että mä oikeasti tykkään liikkua. Koulun alkaessa odotinkin innoissani erityisesti liikuntatunteja.
Mutta sitten tuli eka liikkatunti. Odotin ja katselin ympärilleni, mutta viittomakielen tulkkia ei tullutkaan paikalle. En ymmärtänyt miksi, kun muille tunneille oli järjestetty tulkkaus. Opettaja puhui nopeasti ja näytti ehkä vähän käsillään, mutta en voinut saada ohjeista selvää.
Ilman tulkkia liikkatunnit kuluvat vain muiden seuraamiseen – mitä he tekevät, miten liikkuvat, mihin suuntaan menevät – samalla kun yritän pysyä mukana. Vaikka tekisin parhaani, oon aina muita jäljessä. Haluisin niin näyttää mihin oikeasti pystyn!
Kerran yritin oikeasti tosi kovaa. Se oli juoksurata, ja olin varma, että nyt menee oikein. Mutta olinkin ottanut mallia toisesta oppilaasta, joka oli ymmärtänyt ohjeet väärin. Me juostiin väärää rataa, ja muut nauroivat. Tuntui kurjalta. Sen jälkeen en ole halunnut edes yrittää täysillä.
– Joonas, 11-v.
